Isäpuolen vuosi

Makaan gynekologin tuolilla, lääkäri kuvaa ultraäänellä vatsaani. Viidennellä lapsellani on lääkärin mukaan kaikki hyvin. Huokaamme helpotuksesta. Olemmehan jo vajaa nelikymppisiä. Lääkäri kysyy, haluammeko tietää, kumpi on tulossa. Katsomme toisiamme ja nyökkäämme. 

"Tyttö!"

Hengitän syvään. Taas, ajattelen. Pettymys valtaa mielen, mutten kehtaa sanoa sitä.

Minulla on ensimmäisestä avioliitosta kaksi poikaa ja yksi tyttö. Ja uudesta liitosta yksivuotias tyttö, jonka pää kurkkaa juuri naistenlääkärin pöydän alta. 

Tiedän, että mieheni toivoo poikaa tyttärensä lisäksi, vaikkei sitä ole koskaan sanonut. Tiedän myös, että tämä on viimeinen lapsemme.

Kun lähdemme lääkäriltä, minulle tulee hississä itku. 

Mies halaa ja sanoo onnellisena: "Lapsia ei voi valita. Sitä otetaan kiitollisena vastaan, mitä annetaan. Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Mitä muuta voisin toivoa?"

Niin, mitä muuta, ajattelen. 

Kasvatamme viittä lasta yhdessä, mutta kaikki eivät ole hänen omiaan. Ehkä mies haluaisi antaa sukunimensä perintönä seuraavalle polvelle. (Kuinka moni nainen pitää tyttönimensä?) Tai nähdä suvun piirteitä, omaa isäänsä ja itseään omassa pojassaan. Tai tehdä poikien juttuja yhdessä poikansa kanssa.

Mutta poikaa hän ei tule koskaan saamaan.

Meille syntyi sen sijaan terve, ihana tyttö. Kuopus, jota ilman perheestämme olisi jäänyt puuttumaan jotain tärkeää.

Nyt tuosta päivästä on kulunnut jo kaksi ja puoli vuotta.

Tänä vuonna katolisessa kirkossa juhlitaan pyhän Josefin vuotta. Kuultuani juhlavuodesta jäin miettimään, mitä erityistä juhlimista Josefissa on. Hän oli Jeesuksen isä. Piste. Me vanhemmat saamme, mitä meille annataan. Ei siinä mitään niin kovin sankarillista ole.

Kunnes muistin, että Josef oli Jeesuksen isäpuoli. 

Hänellä oli valinta. Ja hän valitsi Marian lapsineen. Hän kasvatti Jeesuksen omana poikanaan, vaikkei tämä ollut hänen vertansa ja lihaansa.

Miettiessäni Josefin isäpuoleutta, kuulen alakerrastamme naurua. Mies on juuri tullut poikien kanssa lenkiltä. Nyt he vetävät leukoja kellaripunttiksellamme. Siellä soi kova musiikki, mutta vielä kovempaa siellä keskustellaan pleikkaripeleistä, ikärajoista, todistuksen arvosanoista ja niistä saatavista euroista. Selitetään, mikä on osavaltion ja valtion ero. 

Treenien jälkeen mies tulee ylös ja sanoo onnellisena: "Mistä sitä tietää, olisinko koskaan saanut biologisia poikia. Näin minulla on ihanien tyttärien lisäksi myös kaksi poikaa."

Aikana, jolloin avioero, osa-aikavanhemmuus, laatuaika ja isänkaipuu on lapsille lähes yleisempää kuin ydinperhearki, Josefin valinta olla isä on ajankohtaisempi kuin koskaan. Se on suorastaan sankariteko. Hyviä bonusisiä ei kasva joka oksalla!