Nyrkkeilysäkkejä ja myötätuntoa

Mummu kuoli muutama viikko sitten aivan tavallisena maanantai-iltana. Hänen luonaan olleet tätini kertoivat tämän nukkuneen rauhallisesti pois. Ei kuulostanut ollenkaan mummultani, ajattelin, kun isä kertoi asiasta. Miten ison maatalon emäntä ja seitsemän lapsen äiti jaksoi kerran elämässään pysyä aloillaan edes niin kauan, että kuolo sai otteen?

Ollessani nuori, mummu vaikutti ikälopulta, kuten kaikki yli 40-vuotiaat. Mummu oli tuolloin toki jo 70, mutta kertoi ostaneensa nyrkkeilysäkin. Koska läski alkoi kuulemma heilua käsivarsissa kovan työn puutteessa. Naureskelimme serkkujen kanssa. Ajattelimme sitä höpsöjen mummujen puheeksi. Kunnes vanhenin. Ja oma liha alkoi hyllyä siellä sun täällä.

Mummu tarjosi minulle myös jostain aitan uumenista leveälahkeisia hippihousuja suoraan 70-luvulta. Ne tulisivat kuitenkin taas muotiin. Nauroin salaa serkkujen kanssa. Ihan out! Eikö hän tiennyt, ettei sellaisia enää käytetty. Mummu myhäili tyytyväisenä itsekseen, kun seuraavana kesänä nöyrästi sittenkin pyysin housuja. Sain vain yhdet, kun muutkin niitä nyt kyselivät.

Sittemmin olen miettinyt, mitä muuta muka naurettavaa mummu aikoinaan teki, että voisin ottaa siitä opikseni. Ehkä olen ottanutkin huomaamattani. Ainakin olen kiinostunut kaikesta uudesta ja sanon mielipiteeni vähintään yhtä pontevasti. Minäkin puhkun ideoita ja touhuan jatkuvasti kaikenlaisia projekteja. Saamatta kuitenkaan läheskään yhtä paljon aikaiseksi kuin hän.

Mummu vaikutti lapsenlapsen näkökulmasta valoisalta, joskin tiukalta. En silloin ymmärtänyt miksi. Olen löytänyt samaa tiukkuutta itsestäni oman lapsikatraani kasvaessa. Isoa laumaa on vaikea pitää löysästi aisoissa. Etenkin, kun yksittäiselle lapselle ja tämän kuuntelulle jää vähemmän aikaa. Eikä aikaa maatilalla tietenkään ollut.

Usein ihmettelen, miten mummu selvisi siitä työmäärästä ja karusta elämästä. Siitä, että kuolema oli jatkuvasti kannoilla. Sairautta, vammoja, loukkaantumisia, huonoja satoja, sotaa. Miten itse olisin selvinnyt? Katkeroitumatta, kuten mummu?

Hyvinvointiyhteiskunnan lapsena oli vaikea ymmärtää, ettei mummu kestänyt naurua, vaikka iloinen olikin. Ehkä siksi, ettei vuonna 1926 Etelä-Pohjanmaalla syntyneellä ollut juurikaan nauramista.  Kiitollisuutta elämä oli hänelle opettanut sitäkin enemmän.

Mummu oli toisiksi nuorin isosta sisarusparvesta. Hänen äitinsä kuoli nuorimman siskon lapsivuoteeseen mummun ollessa 3-vuotias. Mummu muisteli joskus, kuinka hän oli yrittänyt herättää sänkyyn kuollutta äitiään, jonka luuli nukkuvan. 

Mummun äiti oli tavannut vuosia aiemmin suomalaisen miehensä, mummun isän, Amerikassa suurten järvien rannalla. Kummatkin olivat muuttaneet sinne omia teitään paremman elämän perässä. Millainen elämä niin ison riskin ottamiseen oli ajanut, sitä emme tästä päivästä käsin kykene ymmärtämään. 

He menivät naimisiin ja ensimmäiset lapset syntyivät uudessa maailmassa. Mutta mummun äidin koti-ikävä Suomeen ei hellittänyt. Lopulta he palasivat kotimaahan laivalla vuonna 1912, samana vuonna jolloin Titanic upposi matkalla päinvastaiseen suuntaan.

Olisin tänään halunnut minäkin palata kotimaahan saattamaan mummun viimeiseen lepoonsa, rakkaan miehensä, pappani viereen. 

Mutta väliin tuli korona. Ei teoriassa valtioiden rajoilla, vaan ihan omana päänsärkynä, yskänä ja hengenahdistuksena. Ensin surin lähinnä itseäni, etten pääsisi hautajaisiin. Halusinhan olla kunnon tyttö ja lapsenlapsi. Sitten itsesääli väistyi ja tilalle tuli sukupolvisääli. Olimmehan kaikki aika raukkoja, kun tällaisina aikoina piti elää.

Uskon, että se olisi lähinnä huvittanut mummua. Eihän yksi pandemia nyt maata kaataisi. 

Sen ainakin tiedän, ettei mummu minua olisi säälinyt. Sääli ja itsesääli eivät kuuluneet sen ikäpolven ajatusmaailmaan. Sen sijaan hän olisi voinut ruveta laulamaan. Hymyillyt silmät tuikkien. Lohduttanut. Myötäelänyt. Tai käärinyt hihat ylös ja ryhtynyt lyömään nyrkkeilysäkkiään ja käskenyt minua tekemään samoin.

 

Mummu 17-vuotiaana radistilottana vuonna 1944

Tämä hetki on tyhjä paperi

Voit kuunnella puheeni Naisverkossa (12.4.2021) tästä:

Tämä hetki on tyhjä paperi 

 

Isäpuolen vuosi

Makaan gynekologin tuolilla, lääkäri kuvaa ultraäänellä vatsaani. Viidennellä lapsellani on lääkärin mukaan kaikki hyvin. Huokaamme helpotuksesta. Olemmehan jo vajaa nelikymppisiä. Lääkäri kysyy, haluammeko tietää, kumpi on tulossa. Katsomme toisiamme ja nyökkäämme. 

"Tyttö!"

Hengitän syvään. Taas, ajattelen. Pettymys valtaa mielen, mutten kehtaa sanoa sitä.

Minulla on ensimmäisestä avioliitosta kaksi poikaa ja yksi tyttö. Ja uudesta liitosta yksivuotias tyttö, jonka pää kurkkaa juuri naistenlääkärin pöydän alta. 

Tiedän, että mieheni toivoo poikaa tyttärensä lisäksi, vaikkei sitä ole koskaan sanonut. Tiedän myös, että tämä on viimeinen lapsemme.

Kun lähdemme lääkäriltä, minulle tulee hississä itku. 

Mies halaa ja sanoo onnellisena: "Lapsia ei voi valita. Sitä otetaan kiitollisena vastaan, mitä annetaan. Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Mitä muuta voisin toivoa?"

Niin, mitä muuta, ajattelen. 

Kasvatamme viittä lasta yhdessä, mutta kaikki eivät ole hänen omiaan. Ehkä mies haluaisi antaa sukunimensä perintönä seuraavalle polvelle. (Kuinka moni nainen pitää tyttönimensä?) Tai nähdä suvun piirteitä, omaa isäänsä ja itseään omassa pojassaan. Tai tehdä poikien juttuja yhdessä poikansa kanssa.

Mutta poikaa hän ei tule koskaan saamaan.

Meille syntyi sen sijaan terve, ihana tyttö. Kuopus, jota ilman perheestämme olisi jäänyt puuttumaan jotain tärkeää.

Nyt tuosta päivästä on kulunnut jo kaksi ja puoli vuotta.

Tänä vuonna katolisessa kirkossa juhlitaan pyhän Josefin vuotta. Kuultuani juhlavuodesta jäin miettimään, mitä erityistä juhlimista Josefissa on. Hän oli Jeesuksen isä. Piste. Me vanhemmat saamme, mitä meille annataan. Ei siinä mitään niin kovin sankarillista ole.

Kunnes muistin, että Josef oli Jeesuksen isäpuoli. 

Hänellä oli valinta. Ja hän valitsi Marian lapsineen. Hän kasvatti Jeesuksen omana poikanaan, vaikkei tämä ollut hänen vertansa ja lihaansa.

Miettiessäni Josefin isäpuoleutta, kuulen alakerrastamme naurua. Mies on juuri tullut poikien kanssa lenkiltä. Nyt he vetävät leukoja kellaripunttiksellamme. Siellä soi kova musiikki, mutta vielä kovempaa siellä keskustellaan pleikkaripeleistä, ikärajoista, todistuksen arvosanoista ja niistä saatavista euroista. Selitetään, mikä on osavaltion ja valtion ero. 

Treenien jälkeen mies tulee ylös ja sanoo onnellisena: "Mistä sitä tietää, olisinko koskaan saanut biologisia poikia. Näin minulla on ihanien tyttärien lisäksi myös kaksi poikaa."

Aikana, jolloin avioero, osa-aikavanhemmuus, laatuaika ja isänkaipuu on lapsille lähes yleisempää kuin ydinperhearki, Josefin valinta olla isä on ajankohtaisempi kuin koskaan. Se on suorastaan sankariteko. Hyviä bonusisiä ei kasva joka oksalla!

Maria, äitien äiti

Raskauteni ovat osuneet niin, että olen ollut lähes aina viimeisilläni joulukirkossa. Jouluyön tapahtumissa Maria synnyttää Jeesus-lapsen, sitten lauletaan hoosianna, mutta minä lyllerrän takaisin kotiin. 

Kerran pappi seisoi joulukirkon ovella ja hyvästeli seurakuntalaiset. Hän katsoi minua, jättimäistä mahaani, jonka yli talvitakkini ei enää yltänyt ja hihitti. Vertasi siunattua tilaani Mariaan ja toivotti kaikkea hyvää. 

Hieno vertaus, ajattelin, mutta vähän nolotti. Olihan minulla ja Marialla kuitenkin hiuksenhieno ero: hän oli neitsyt ja minä helmassa roikkuvine lapsikatraineni sitäkin vähemmän.

Olen ollut yli kaksikymmentä vuotta tekemisissä katolisen kirkon kanssa. Kaikki viisi lastani ovat kastettu katolisiksi. Mutta vasta viime jouluna, jolloin en enää ollut raskaana, ymmärsin mikä Maria on.

Ennen ajattelin, että Marian arvo kirkon silmissä piilee hänen neitsyydessään. Että vaikka Marialla on arvonsa Jeesuksen äitinä, neitsyys oli kulttuurin sanelema hyve, joka tähän pyhimykseen ja kaikkiin hyviin naisiin täytyi liittää. Jonkinlainen vanhojen miesten keksimä viattomuuden ylistys, joka nostaisi Marian arvoa naisena. 

Minun oli vaikea samaistua Mariaan eronneena ja uudessa avioliitossa, viiden lapsen äitinä ja aikuisena naisena.

Olin väärässä.

Marian impeys on tarinassa pelkkä sivuseikka, jonka on tarkoitus painottaa Jeesuksen jumalallista alkuperää. Sitä, ettei Josef ollut hänen biologinen isänsä. 

Vahvaksi Marian tekee se, että hän on äiti. Ei kokematon neitsyt. Maria on nainen, joka on hyväksynyt raskautensa, kokenut lapsen kasvun sisällään, synnyttänyt, imettänyt, kasvattanut uhmaikäistä ja teiniä.

Toisin sanoen miesjohtoisen, vanhoillisen katolisen kirkon korkein pyhimys on nainen. Eikä Maria saanut niin korkeaa asemaa kristinuskon hierarkiassa tekemästään urotyöstä tai marttyyrikuolemasta, vaan siitä, että hän oli äiti.

Tähän voisi iskeä feminismipampulla ja sanoa, että tietenkin vanhanaikainen kirkko korostaa Marian äitiyttä, koska äitiys on paras tapa pitää naiset kodin kahleissa ja pois vallasta.

Mutta onko sellainen yhteiskunta naisen asialla, jossa äitiys rajataan marginaaliin? Jossa naisen arvo mitataan hänen kilpailukyvyllään työmarkkinoilla ja jossa kotona lasten kanssa vietetyt vuodet koetaan tuhlattuna aikana. Jossa työn arvo mitataan rahalla, mutta lastenkasvatusta ei arvosteta. Jossa arvokasta on vain se, mitä kodin ulkopuolella saavutetaan, muttei se, mitä kodissa tapahtuu.

Voisiko äitiyden arvostaminen silloin olla radikaalia feminismiä?

 

Naisasian petturit

Tuntuu, että on rankka päivä takana, vaikka on vasta lounasaika. Siitä lähtien, kun pandemia on tehnyt minusta lasteni kotiopettajataren, aamupäivistä on tullut haastavia. Etäopetus takkuaa päivittäin, jolloin perheemme kolme koululaista tarvitsevat tukea oppimiseensa. 

Yritän keksiä tekemistä kolme- ja kaksivuotiaille, joilla on tylsää, kun äiti selilttää geometriaa yhdelle ja fotosynteesiä toiselle. Pikkutyttöjen pitäisi päästä aamupäivisin ulos leikkimään ja purkamaan energiaansa. Mutta suomalaisen äidin pitää auttaa koululaisia saksan kielioppitehtävissä.

Laitan kuopuksen ruuan jälkeen päikkäreille. Kolmevuotias leikkii isosiskonsa kanssa, joka on vihdoin saanut koulutehtävät valmiiksi. Nyt on päiväni kohokohta: keitän kupillisen kahvia ja istahdan itkuhälytin vierelläni olohuoneen nojatuoliin selaamaan puhelintani. Tämä on omaa aikaa, joka on kullanarvoista viisilapsisen perheen äidille.

Lastenhuoneesta ei kuulu mitään. Tyttö on kuin onkin nukahtanut! Mikä helpotus.

Iloitsin sittenkin liian aikaisin. Itkuhälyttimestä kuuluu pian puhinaa ja ähinää. Kuulostaa siltä, että tyttö touhuaa huoneessaan jotain. Suljen silmät ja hengitän syvään. 

Minä. Juon. Tämän. Kahvin. Nyt. 

Niin kauan, kun huoneesta ei kuulu itkua, luen netistä #tradwife-liikkeestä kertovan jutun loppuun, jonka aloitin jo aamukahvilla. Mietin, voiko kukaan nainen oikeasti haluta viisikymmentäluvun kotirouvaihannetta takaisin. Jutussa on listattu hashtagejä: #kunnonvaimo, #surrenderedwife. Alistunut vaimo? 

Ehkä liike onkin vain ironiaa. Jutussa haastateltu sosiologi on toista mieltä. Kyseessä on hänen mukaansa poliittinen liike, jonka tarkoituksena on saada provosoimalla huomiota kotiäideille, joita on länsimaissa enemmän kuin politiikka on valmis myöntämään. Naistenhan kuuluisi olla työmarkkinoilla, ei kotona pilaantumassa ja ylittämässä viimeistä käyttöpäiväänsä.  

Tuijotan ulos ikkunasta kahvia siemaillen. Olenko minäkin sitten #tradwife?

Itkuhälyttimestä kuuluu nyt litinää. Lits, läts. Outoa, ajattelen. 

Jatkan jutun lukemista. Lits, läts. Ajatukseni pysähtyvät, yrittävät koota äänistä koostuvaa palapeliä kuin arvoitusta. Mikä tuo ääni on? Alan aavistaa, ettei se enteile hyvää. 

Mutta luen vielä muutaman lauseen. Saan jutun loppuun ja iloitsen, että muut saivat tällä kertaa odottaa. Siitä tiedän, etten ole #kunnonvaimo.  

Laitan kahvikupin pöydälle ja kävelen rappuset ylös. Avaan lastenhuoneen oven.

Kaksivuotias on riisunut kaikki vaatteensa vaippaa myöten. Tyttö seisoo pinnasängyssään alasti ja levittää ylpeänä kakkavaippansa sisältöä sängynlaitoihin, pinnoihin, pehmoleluihin, seiniin. 

Seison ovella lamaantuneena suu auki.

Yritän kehittää strategisesti järkevää taistelusuunnitelmaa. En tiedä, mistä aloitaa. Ymmärrän tilanteen koomisuuden, mutta hinkatessani kakkaa seinistä, se tuntuu lähinnä nöyryyttävältä.

Tätäkö minä halusin? Tämänkö takia hankin itselleni yliopistokoulutuksen ja vielä ulkomailla? Aina tämä äitiys on tiellä. Se estää tekemästä sitä, millä on merkitystä, puuskahdan.

Saksassa kotiäitiyttä ei arvosteta. Naisille on tarjolla vain yksi oikea elämänmalli ja se on laittaa lapset mahdollisimman nopeasti päivähoitoon ja palata töihin. Niin kuulemma tehdään myös edistyksellisessä Skandinaviassa, joten sen täytyy olla oikein. 

Yritän suomalaisena sanoa, että Suomessa naisten ja perheiden henkilökohtaista päätöstä arvostetaan. Myös ihan konkreettisesti kotihoidontuella. Ettei Suomessa laiteta läheskään kaikkia lapsia yksivuotiaina kokopäivähoitoon.

Natsisaksassa vallitsi äiti-kultti. Saksalainen äiti synnytti Führerille paljon lapsia ja oli onnellinen tästä yhdestä roolistaan. 60-luvun lopulla keinu heilahti päinvastaiseen suuntaan. Tuli e-pilleri, feminismi ja tasa-arvo. Lapsista tuli kahle.

Nyky-Saksassa media luo kuvaa naisista, jotka menestyvät työssään, luovat uraa ja laittavat ilomielin lapsensa yksivuotiaina kokopäivähoitoon. Poliittiset päätökset tehdään näitä naisia varten. Silti suuri osa naisista jää kotiin tai vaihtaa osa-aikatyöhön lasten ollessa pieniä. Näillä naisilla ei ole lobbareita.

Politiikka antaa ymmärtää, että kotiäidit tekevät jotain väärin. He ovat pettäneet yhteisen naisasian.

Ja tässä piilee melko varmasti yksi syy Saksan heikolle syntyvyydelle, joka on maailman alhaisimpia. Syy sille, miksi äidit kokevat alemmuutta ja, miksi äitiyttä ei täällä arvosteta.

Nappaan yltäpäältä likaisen tytön vihaisesti sängystä ja vien kylpyammeeseen. Hinkkaan hänet puhtaaksi. Tyttö itkee, minuakin itkettää.

Silloin kaksivuotias ottaa märillä pienillä käsillään kiinni kasvoistani ja katsoo minua syvälle silmiin. Tuo katse vetää minut salamannopeasti feminismin teoriatasolta käytäntöön, jossitteluista ja haavelinnoista tähän hetkeen. 

Nyt. Tässä.

Tunnen, kuinka tytön pieni keho tärisee kylmästä. Kiedon pyyhkeen hänen ympärilleen ja otan syliin. 

Tuona lyhyenä hetkenä, koen olevani siellä, missä minun kuuluu olla. Siellä, missä minua tarvitaan. Petturi olisin itseäni kohtaan, jos en olisi juuri nyt tässä.

Aina voi tehdä jotain

Lastenhuoneesta kuuluu kovaa: "Äiti!" Avaan silmät, on vielä pimeää. Katson kelloa, se näyttää 5:12. Käännän kylkeäni. Vedän tyynyn korville. Jos en kuule, ääntä ei ehkä ole olemassa. Pian huuto kuuluu uudestaan, tällä kertaa siihen on liittynyt toinenkin ääni: Perheen pikkutytöt ovat heränneet.

On sunnuntai. Tietenkin minulle käy näin, ajattelen. Viikolla, kun pitää nousta koululaisten kanssa aikaisin, tytöt nukkuva sikeästi kello kahdeksaan. Mutta viikonloppuna, kun äiti saisi nukkua, ollaan aamuvirkkuja.

Nousen laittamaan aamupalaa. Mutta murot eivät ole juuri niitä oikeita. Kolmevuotias haluaa niitä toisia. Niitä jotka loppuivat eilen. Muistutan tyttöä, että hän itse valitsi murot kaupasta. Järkipuhe ei tietenkään pure päiväkotilaiseen, jonka haaveammatti on yksisarvislääkäri.

Seuraa itkupotkuraivari, johon pikkusisko yhtyy empatiasta. Kokeilen kaikkia temppujani saadakseni heidät hiljaiseksi. Talossa nukkuu vielä neljä ihmistä. Mutta sekä lahjonta että uhkailu osottautuvat turhiksi. 

Tyttöjen raivotessa poistun hiljaa, kahvikuppi kädessä vessaan. Laitan oven kiini ja istun lattialle selaamaan instagrammia. Se on pakoilua. On helppo tuijottaa passiivisena kuvia. Olla hetken puuttumatta mihinkään.

Aikaa on kulunut ehkä kolme minuuttia, kahvikuppini on melkein tyhjä ja huuto on jo loppunut. Helpottaa. Mutta nyt oven toisella puolella vallitsee outo hiljaisuus. Huono omatunto lävistää sisimpäni kuin salama. Miksi tytöt ovat niin hiljaa?

Menen katsomaan.

He seisovat tussit kädessä sohvan edessä. En näe koko tuhoa, enkä edes halua. Revin tussit pois, laitan Netflixin päälle, istutan tytöt TV:n eteen, haen rätin ja hinkkaan kyyneleet silmissä sohvaa seuraavat viisitoista minuuttia.  

Mainitsinko, ettei kello ole lyönyt vielä edes kuutta?

Sisäinen marttyyrini ryhdistäytyy yhdessä nousevan auringon kanssa. Auringon säteiden osuessa ikkunasta kolmanteen kahvikuppiini, on tämänaamuinen kärsimykseni mielestäni jo ainakin yhtä kamalaa kuin kuolema roviolla. Ihan varmasti.

Marttyyri ei koskaan tule kylään yksin. Se houkuttelee mukaansa myös yli-innokkaan pessimistin, joka on aina valmiina ottamaan elämäni ohjakset käsiinsä, jos hänelle tarjotaan siihen mahdollisuus. Marttyyri ojentaa ne hänelle ilomielin.

Vaikka on vasta aamu, mieleni kaavailee jo, miten kaikki menee tänään pieleen. Ja niinhän siinä sitten käy. Pessimismi on itseänsä toteuttava asenne.

Päivä kuluu koko perheen riidellessä, itkiessä ja kiukutellessa.

Jään vellomaan siihen oloon, että olen muiden huonon käytöksen ja tunteiden uhri. Muut tekevät ja minä korjaan, siivoan ja sovittelen. Muut toimivat aktiivisesti ja minä täällä vain passiivisesti reagoin. Olen siis kaikinpuolin uhri.

Iltaa kohti olen jo niin väsynyt takkuiluun, että alan googlettamaan burn outin oireita. Teen testin netissä ja kuinka ollakaan, minulla on burn out. Kunnes huomaan, että kysely on jonkin mielialalääkkeen tarjoama testi. Nyt tarvitsen kuulemma tuota lääkettä. 

Teen toisen, kunnollisen testin. Sen mukaan olen uupunut, enkä saa työstäni tarpeeksi kiitosta. Sisäinen marttyyrini nyökkää hyväksyvästi päätään.

Minua itkettää ja suututtaa. Suututtaa, että on jo ilta, että sunnuntai meni näin, etten osannut laittaa aamulla, kun siihen oli vielä mahdollisuus, stoppia veljeksille Marttyyri ja Pessimismi. En saanut käännettyä päivän suuntaa. 

Nyt näiden kahden seuraan liittyy itsesääli ja syyllisyys. Vajoan aina vain syvemmälle upottavan negatiiviseen suohon.

Kello on kahdeksan illalla, pienimmät lapset jo nukkumassa. Istun jääräpäisesti suossani, kun mies tulee luokseni ja kuiskaa korvaani: "Ulkona on satanut melkein kolmekymmentä senttiä lunta!" 

Katson ikkunasta apaattisena kuin häkkilintu. Mies sanoo: "Lähdetään pulkkamäkeen. Vain me kaksi. Lapset pärjäävät kyllä hetken esikoisen vahtiessa."

Minä lähden, vaikka epäröin. 

Astuessani ulos ovesta, raikas pakkasilma kirpaisee poskia. Hengitän syvään. 

Kävelemme käsikädessä talomme takana kohoavaa viinirinnettä aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Jokaisella askeleella mieleni sotku aukeaa solmu solmulta. Kunnes siitä ei ole jäljellä enää kuin oikaistu muisto, jolle naureskelemme.

En ole enää uhri: Tartuin marttyyri-pessimisti-härkää sarvista, vaikka tarvitsin siihen tänään vähän apua.

Huipulla mies suutelee minua: "Ei elämä ole niin kauheaa."

No ei ole.

Sitten laskemme sylikkäin puisella kelkalla alas pieneen kyläämme. 

Pian seisomme lunta tömistellen ja nauraen kotiovellamme. On kulunut tasan kymmenen minuuttia siitä, kun lähdimme. 

Mutta nyt kaikki on toisin.

Yhteiskunnan kriittiset ammatit

Herätyskello soi seitsemältä. Tuntia myöhemmin kuin normaalisti. Tosin normaalista on jo kauan. Tämä on nyt se uusi koronan tuoma normaali. 

Ihan kiva tämä myöhempi herätys, ajattelen, kun kävelen rappuset alas keittiöön. Samoin se, ettei tarvitse tehdä kolmelle lapselle koulueväitä heti herättyä. Saa juoda kahvin rauhassa, kunhan gymnasiumilaiset, eli yläkoululaiset, nousevat videotunneilleen ajoissa. 

Laitan radion päälle. Uutisissa kerrotaan edellispäivän koronatartunnat. Koko Saksassa niitä oli eilen 29.003, kuolleita 1013. Täysi lockdown jatkuu. Vain ruokakaupat ovat auki, koulut ja päiväkodit ovat kiinni, ihmiset etätöissä. Saamme tavata vain yhtä talouden ulkopuolista henkilöä. Ulkonaliikkumiskielto alkaa kello kahdeksalta illalla.

Herätän pojat ja laitan samalla koneellisen pyykkiä pyörimään. Katson eteisen sekasortoa ja päivän työlista kasvaa sekunti sekunnilta. Tarvitsemme kolmannen kenkähyllyn, sillä ympäriinsä lojuu ainakin 15 paria kenkiä. Lapset eivät enää tiedä, mihin laittaa omansa. Ylipursuava naulakko uhkaa revetä millä hetkellä tahansa seinästä. Roikkuuhan siinä viiden lapsen talvitakit ja -haalarit. 

Näyttää siltä, ettei meidän perheessä juuri välitetä järjestyksestä. 

Eikä ehkä välitetä tarpeeksi. Usein moni muu asia menee edelle. Esimerkiksi urheilu. Tai lasten läksyt. Tai yhteinen aika. Mietin hetken, onko se ylpeyden aihe, vaiko vain vähän noloa. Kenties elämänhallintaongelma. Vai olenko liian löysä äiti? Mutta, onko väliä, miltä asiat näyttää, kun itse tietää syyt? Koronan aikana ei edes kukaan käy kylässä.

Oli miten oli, kurkkuni on jatkuvasti käheä. Olen kuin rikkinäinen levysoitin, jonka volyymiä käännetään päivän myötä kovemmalle. Mieleeni muistuu erään saksalaisäidin kommentti vuosien takaa: "Mutta eihän äiti voi huutaa." Huokaan.

Ylhäältä kuuluu "HAAAALOOOO!?" Kolmevuotias tyttö ei uskalla nousta itse sängystään pimeässä. Kaksivuotias kuopuskin herää huudosta. Kannan tytöt syömään aamupalaa. 

Sitten onkin kiire herättää yhdeksänvuotias päivänsankari, perheen keskimmäinen. Hiivimme eilen leipomamme suklaamuffinssi lautasella laulamaan. Tyttö puhaltaa kynttilän ja on onnellinen hetkeksi saamastaan jakamattomasta huomiosta. 

Nopeasti kukin palaa omiin puuhiinsa, mies verkkokokoukseen työhuoneeseensa ja pojat koneidensa ääreelle, kun ensimmäinen etätunti alkaa.

Muutaman minuutin hörpin kahvia, kunnes 11-vuotias huutaa: "APUA, äiti! Tää ei toimi enää!" Koulun serveri reistailee taas. Vai onko se meidän nettiyhteys? 13-vuotias murkku, joka on mielellään eri mieltä kaikesta, huutaa huoneestaan vihaisesti: "Ei mulla vaan ole mitään ongelmia!"

Yritämme kuumeisesti ilmoittaa opettajalle asiasta. Tehtävät pitää ladata arvosteltavaksi serverille kello yhdeksään mennessä. Miten ne ehtii tehdä, kun poika tarvitsee niiden tekemiseen apua. Jos opettaja ei voi auttaa netin kautta, minä olen kotiopettaja. 

Istutan pikkutytöt television eteen. Netflix saa toimia taas lastenhoitajana.

Aloitan pojan kanssa tehtävien teon. Sitten luokkalaiset yksi toisensa jälkeen ilmoittavat luokkachatissä yhteyden katkeamisesta. Huh! Hän ei leimaudu tänäänkään luokan tekniikkaidiootiksi. Enkä minä.

Saksan kouluissa lapsilla ei yläasteelle mennessä ole mitään tietotekniikkaan liittyvää. Ja sitten alkoi etäkoulu. Nollasta sataan muutamassa päivässä. Yhtäkkiä oletetaan, että lapset osaavat. Ja äidit.

Niin, äidit. Mietin, minkälainen aamu tämäkin olisi ollut, jos olisin palannut töihin ja olisin muutakin kuin viiden lapsen kotiäiti. Jos tekisin työtä, josta maksetaan. Jos esimies odottaisi minua videokonferenssiin aamuyhdeksältä. 

Äitien harteille on kasattu korona-aikana suuri yhteiskunnallinen taakka. Nimenomaan äitien, koska useimmiten äidit ovat ne, jotka ainakin Saksassa hoitavat lasten kouluhommat. Osa tekee osapäivätöitä ollakseen enemmän lasten kanssa tai ottaa palkatonta lomaa, kun hoitopaikkaa ei ole, eikä etätyö suju lasten kanssa.

Keväällä äitienpäivän aikaan Saksassa oli ensimmäisen lockdown. Saksan hallitus julkaisi äideille minuutin pituisen videon kiitokseksi heidän työpanoksestaan korona-aikana. No kiitokseksi se oli tarkoitettu. 

Videossa lapsi kertoo, kuinka "äiti tekee joka päivä spagettia", "antaa katsoa hirveästi telkkaria", "puhuu tietokoneen kanssa" ja "käskee meidän olla hiljaa."

Tahdottiin sanoa, että äidit tekevät kyllä parhaansa, mutta standardeja on laskettu kovasti. Realismia ehkä, mutta siitä jäi karvas jälkimaku. Etenkin, kun tietää, kuinka vähän Saksan hallitus on tehnyt äitien hyväksi. Eihän täällä ole edes kotihoidontukea ja vanhempainvapaakin on kovin lyhyt. Työn ja lasten yhdistäminen on monille niin hankala yhtälö, että he mieluummin jättävät hankkimatta lapsia ollenkaan.

Hallituksen kiitosvideo synnytti sosiaalisessa mediassa hashtagin, jossa vanhemmat puhkuivat pettymystään ja korona-turhautumistaan ja tekivät etätyön, -koulun ja lastenhoidon aiheuttaman lastinsa näkyväksi. 

Siitä syttyi shitstorm. 

Sillä eihän Saksassa saa myöntää, että vanhemmuus on vaikeaa. Jos hankit lapsia, et saa näyttää, että se olisi rankkaa. Se on tabu, jonka alla vanhemmat uupuvat. 

Väsyneille vanhemmille vastattiin Twitterissä: "Olist käyttänyt kondomia" tai "Ei meidän mummukaan valittanut."

Hallituksen kiitosvideo loppuu siihen, että äiti joogaa olohuoneessa. Lapsi kiipeää selkään ja sanoo auttavansa äitiä.

Eräs äiti sanoi: "On kuin hallitus ja koko yhteiskunta olisi tuo äidin selässä ratsastava lapsi."

Lockdownin aikana erityistä kiitosta ovat saaneet lääkäreiden ja sairaanhoitajien lisäksi roskakuskit ja kaupankassat. He ovat yhteiskunnan kannalta kriittisissä ammateissa. Hyvä niin.

Mutta miten on meidän äitien laita?