Naisasian petturit

Tuntuu, että on rankka päivä takana, vaikka on vasta lounasaika. Siitä lähtien, kun pandemia on tehnyt minusta lasteni kotiopettajataren, aamupäivistä on tullut haastavia. Etäopetus takkuaa päivittäin, jolloin perheemme kolme koululaista tarvitsevat tukea oppimiseensa. 

Yritän keksiä tekemistä kolme- ja kaksivuotiaille, joilla on tylsää, kun äiti selilttää geometriaa yhdelle ja fotosynteesiä toiselle. Pikkutyttöjen pitäisi päästä aamupäivisin ulos leikkimään ja purkamaan energiaansa. Mutta suomalaisen äidin pitää auttaa koululaisia saksan kielioppitehtävissä.

Laitan kuopuksen ruuan jälkeen päikkäreille. Kolmevuotias leikkii isosiskonsa kanssa, joka on vihdoin saanut koulutehtävät valmiiksi. Nyt on päiväni kohokohta: keitän kupillisen kahvia ja istahdan itkuhälytin vierelläni olohuoneen nojatuoliin selaamaan puhelintani. Tämä on omaa aikaa, joka on kullanarvoista viisilapsisen perheen äidille.

Lastenhuoneesta ei kuulu mitään. Tyttö on kuin onkin nukahtanut! Mikä helpotus.

Iloitsin sittenkin liian aikaisin. Itkuhälyttimestä kuuluu pian puhinaa ja ähinää. Kuulostaa siltä, että tyttö touhuaa huoneessaan jotain. Suljen silmät ja hengitän syvään. 

Minä. Juon. Tämän. Kahvin. Nyt. 

Niin kauan, kun huoneesta ei kuulu itkua, luen netistä #tradwife-liikkeestä kertovan jutun loppuun, jonka aloitin jo aamukahvilla. Mietin, voiko kukaan nainen oikeasti haluta viisikymmentäluvun kotirouvaihannetta takaisin. Jutussa on listattu hashtagejä: #kunnonvaimo, #surrenderedwife. Alistunut vaimo? 

Ehkä liike onkin vain ironiaa. Jutussa haastateltu sosiologi on toista mieltä. Kyseessä on hänen mukaansa poliittinen liike, jonka tarkoituksena on saada provosoimalla huomiota kotiäideille, joita on länsimaissa enemmän kuin politiikka on valmis myöntämään. Naistenhan kuuluisi olla työmarkkinoilla, ei kotona pilaantumassa ja ylittämässä viimeistä käyttöpäiväänsä.  

Tuijotan ulos ikkunasta kahvia siemaillen. Olenko minäkin sitten #tradwife?

Itkuhälyttimestä kuuluu nyt litinää. Lits, läts. Outoa, ajattelen. 

Jatkan jutun lukemista. Lits, läts. Ajatukseni pysähtyvät, yrittävät koota äänistä koostuvaa palapeliä kuin arvoitusta. Mikä tuo ääni on? Alan aavistaa, ettei se enteile hyvää. 

Mutta luen vielä muutaman lauseen. Saan jutun loppuun ja iloitsen, että muut saivat tällä kertaa odottaa. Siitä tiedän, etten ole #kunnonvaimo.  

Laitan kahvikupin pöydälle ja kävelen rappuset ylös. Avaan lastenhuoneen oven.

Kaksivuotias on riisunut kaikki vaatteensa vaippaa myöten. Tyttö seisoo pinnasängyssään alasti ja levittää ylpeänä kakkavaippansa sisältöä sängynlaitoihin, pinnoihin, pehmoleluihin, seiniin. 

Seison ovella lamaantuneena suu auki.

Yritän kehittää strategisesti järkevää taistelusuunnitelmaa. En tiedä, mistä aloitaa. Ymmärrän tilanteen koomisuuden, mutta hinkatessani kakkaa seinistä, se tuntuu lähinnä nöyryyttävältä.

Tätäkö minä halusin? Tämänkö takia hankin itselleni yliopistokoulutuksen ja vielä ulkomailla? Aina tämä äitiys on tiellä. Se estää tekemästä sitä, millä on merkitystä, puuskahdan.

Saksassa kotiäitiyttä ei arvosteta. Naisille on tarjolla vain yksi oikea elämänmalli ja se on laittaa lapset mahdollisimman nopeasti päivähoitoon ja palata töihin. Niin kuulemma tehdään myös edistyksellisessä Skandinaviassa, joten sen täytyy olla oikein. 

Yritän suomalaisena sanoa, että Suomessa naisten ja perheiden henkilökohtaista päätöstä arvostetaan. Myös ihan konkreettisesti kotihoidontuella. Ettei Suomessa laiteta läheskään kaikkia lapsia yksivuotiaina kokopäivähoitoon.

Natsisaksassa vallitsi äiti-kultti. Saksalainen äiti synnytti Führerille paljon lapsia ja oli onnellinen tästä yhdestä roolistaan. 60-luvun lopulla keinu heilahti päinvastaiseen suuntaan. Tuli e-pilleri, feminismi ja tasa-arvo. Lapsista tuli kahle.

Nyky-Saksassa media luo kuvaa naisista, jotka menestyvät työssään, luovat uraa ja laittavat ilomielin lapsensa yksivuotiaina kokopäivähoitoon. Poliittiset päätökset tehdään näitä naisia varten. Silti suuri osa naisista jää kotiin tai vaihtaa osa-aikatyöhön lasten ollessa pieniä. Näillä naisilla ei ole lobbareita.

Politiikka antaa ymmärtää, että kotiäidit tekevät jotain väärin. He ovat pettäneet yhteisen naisasian.

Ja tässä piilee melko varmasti yksi syy Saksan heikolle syntyvyydelle, joka on maailman alhaisimpia. Syy sille, miksi äidit kokevat alemmuutta ja, miksi äitiyttä ei täällä arvosteta.

Nappaan yltäpäältä likaisen tytön vihaisesti sängystä ja vien kylpyammeeseen. Hinkkaan hänet puhtaaksi. Tyttö itkee, minuakin itkettää.

Silloin kaksivuotias ottaa märillä pienillä käsillään kiinni kasvoistani ja katsoo minua syvälle silmiin. Tuo katse vetää minut salamannopeasti feminismin teoriatasolta käytäntöön, jossitteluista ja haavelinnoista tähän hetkeen. 

Nyt. Tässä.

Tunnen, kuinka tytön pieni keho tärisee kylmästä. Kiedon pyyhkeen hänen ympärilleen ja otan syliin. 

Tuona lyhyenä hetkenä, koen olevani siellä, missä minun kuuluu olla. Siellä, missä minua tarvitaan. Petturi olisin itseäni kohtaan, jos en olisi juuri nyt tässä.

Aina voi tehdä jotain

Lastenhuoneesta kuuluu kovaa: "Äiti!" Avaan silmät, on vielä pimeää. Katson kelloa, se näyttää 5:12. Käännän kylkeäni. Vedän tyynyn korville. Jos en kuule, ääntä ei ehkä ole olemassa. Pian huuto kuuluu uudestaan, tällä kertaa siihen on liittynyt toinenkin ääni: Perheen pikkutytöt ovat heränneet.

On sunnuntai. Tietenkin minulle käy näin, ajattelen. Viikolla, kun pitää nousta koululaisten kanssa aikaisin, tytöt nukkuva sikeästi kello kahdeksaan. Mutta viikonloppuna, kun äiti saisi nukkua, ollaan aamuvirkkuja.

Nousen laittamaan aamupalaa. Mutta murot eivät ole juuri niitä oikeita. Kolmevuotias haluaa niitä toisia. Niitä jotka loppuivat eilen. Muistutan tyttöä, että hän itse valitsi murot kaupasta. Järkipuhe ei tietenkään pure päiväkotilaiseen, jonka haaveammatti on yksisarvislääkäri.

Seuraa itkupotkuraivari, johon pikkusisko yhtyy empatiasta. Kokeilen kaikkia temppujani saadakseni heidät hiljaiseksi. Talossa nukkuu vielä neljä ihmistä. Mutta sekä lahjonta että uhkailu osottautuvat turhiksi. 

Tyttöjen raivotessa poistun hiljaa, kahvikuppi kädessä vessaan. Laitan oven kiini ja istun lattialle selaamaan instagrammia. Se on pakoilua. On helppo tuijottaa passiivisena kuvia. Olla hetken puuttumatta mihinkään.

Aikaa on kulunut ehkä kolme minuuttia, kahvikuppini on melkein tyhjä ja huuto on jo loppunut. Helpottaa. Mutta nyt oven toisella puolella vallitsee outo hiljaisuus. Huono omatunto lävistää sisimpäni kuin salama. Miksi tytöt ovat niin hiljaa?

Menen katsomaan.

He seisovat tussit kädessä sohvan edessä. En näe koko tuhoa, enkä edes halua. Revin tussit pois, laitan Netflixin päälle, istutan tytöt TV:n eteen, haen rätin ja hinkkaan kyyneleet silmissä sohvaa seuraavat viisitoista minuuttia.  

Mainitsinko, ettei kello ole lyönyt vielä edes kuutta?

Sisäinen marttyyrini ryhdistäytyy yhdessä nousevan auringon kanssa. Auringon säteiden osuessa ikkunasta kolmanteen kahvikuppiini, on tämänaamuinen kärsimykseni mielestäni jo ainakin yhtä kamalaa kuin kuolema roviolla. Ihan varmasti.

Marttyyri ei koskaan tule kylään yksin. Se houkuttelee mukaansa myös yli-innokkaan pessimistin, joka on aina valmiina ottamaan elämäni ohjakset käsiinsä, jos hänelle tarjotaan siihen mahdollisuus. Marttyyri ojentaa ne hänelle ilomielin.

Vaikka on vasta aamu, mieleni kaavailee jo, miten kaikki menee tänään pieleen. Ja niinhän siinä sitten käy. Pessimismi on itseänsä toteuttava asenne.

Päivä kuluu koko perheen riidellessä, itkiessä ja kiukutellessa.

Jään vellomaan siihen oloon, että olen muiden huonon käytöksen ja tunteiden uhri. Muut tekevät ja minä korjaan, siivoan ja sovittelen. Muut toimivat aktiivisesti ja minä täällä vain passiivisesti reagoin. Olen siis kaikinpuolin uhri.

Iltaa kohti olen jo niin väsynyt takkuiluun, että alan googlettamaan burn outin oireita. Teen testin netissä ja kuinka ollakaan, minulla on burn out. Kunnes huomaan, että kysely on jonkin mielialalääkkeen tarjoama testi. Nyt tarvitsen kuulemma tuota lääkettä. 

Teen toisen, kunnollisen testin. Sen mukaan olen uupunut, enkä saa työstäni tarpeeksi kiitosta. Sisäinen marttyyrini nyökkää hyväksyvästi päätään.

Minua itkettää ja suututtaa. Suututtaa, että on jo ilta, että sunnuntai meni näin, etten osannut laittaa aamulla, kun siihen oli vielä mahdollisuus, stoppia veljeksille Marttyyri ja Pessimismi. En saanut käännettyä päivän suuntaa. 

Nyt näiden kahden seuraan liittyy itsesääli ja syyllisyys. Vajoan aina vain syvemmälle upottavan negatiiviseen suohon.

Kello on kahdeksan illalla, pienimmät lapset jo nukkumassa. Istun jääräpäisesti suossani, kun mies tulee luokseni ja kuiskaa korvaani: "Ulkona on satanut melkein kolmekymmentä senttiä lunta!" 

Katson ikkunasta apaattisena kuin häkkilintu. Mies sanoo: "Lähdetään pulkkamäkeen. Vain me kaksi. Lapset pärjäävät kyllä hetken esikoisen vahtiessa."

Minä lähden, vaikka epäröin. 

Astuessani ulos ovesta, raikas pakkasilma kirpaisee poskia. Hengitän syvään. 

Kävelemme käsikädessä talomme takana kohoavaa viinirinnettä aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Jokaisella askeleella mieleni sotku aukeaa solmu solmulta. Kunnes siitä ei ole jäljellä enää kuin oikaistu muisto, jolle naureskelemme.

En ole enää uhri: Tartuin marttyyri-pessimisti-härkää sarvista, vaikka tarvitsin siihen tänään vähän apua.

Huipulla mies suutelee minua: "Ei elämä ole niin kauheaa."

No ei ole.

Sitten laskemme sylikkäin puisella kelkalla alas pieneen kyläämme. 

Pian seisomme lunta tömistellen ja nauraen kotiovellamme. On kulunut tasan kymmenen minuuttia siitä, kun lähdimme. 

Mutta nyt kaikki on toisin.

Yhteiskunnan kriittiset ammatit

Herätyskello soi seitsemältä. Tuntia myöhemmin kuin normaalisti. Tosin normaalista on jo kauan. Tämä on nyt se uusi koronan tuoma normaali. 

Ihan kiva tämä myöhempi herätys, ajattelen, kun kävelen rappuset alas keittiöön. Samoin se, ettei tarvitse tehdä kolmelle lapselle koulueväitä heti herättyä. Saa juoda kahvin rauhassa, kunhan gymnasiumilaiset, eli yläkoululaiset, nousevat videotunneilleen ajoissa. 

Laitan radion päälle. Uutisissa kerrotaan edellispäivän koronatartunnat. Koko Saksassa niitä oli eilen 29.003, kuolleita 1013. Täysi lockdown jatkuu. Vain ruokakaupat ovat auki, koulut ja päiväkodit ovat kiinni, ihmiset etätöissä. Saamme tavata vain yhtä talouden ulkopuolista henkilöä. Ulkonaliikkumiskielto alkaa kello kahdeksalta illalla.

Herätän pojat ja laitan samalla koneellisen pyykkiä pyörimään. Katson eteisen sekasortoa ja päivän työlista kasvaa sekunti sekunnilta. Tarvitsemme kolmannen kenkähyllyn, sillä ympäriinsä lojuu ainakin 15 paria kenkiä. Lapset eivät enää tiedä, mihin laittaa omansa. Ylipursuava naulakko uhkaa revetä millä hetkellä tahansa seinästä. Roikkuuhan siinä viiden lapsen talvitakit ja -haalarit. 

Näyttää siltä, ettei meidän perheessä juuri välitetä järjestyksestä. 

Eikä ehkä välitetä tarpeeksi. Usein moni muu asia menee edelle. Esimerkiksi urheilu. Tai lasten läksyt. Tai yhteinen aika. Mietin hetken, onko se ylpeyden aihe, vaiko vain vähän noloa. Kenties elämänhallintaongelma. Vai olenko liian löysä äiti? Mutta, onko väliä, miltä asiat näyttää, kun itse tietää syyt? Koronan aikana ei edes kukaan käy kylässä.

Oli miten oli, kurkkuni on jatkuvasti käheä. Olen kuin rikkinäinen levysoitin, jonka volyymiä käännetään päivän myötä kovemmalle. Mieleeni muistuu erään saksalaisäidin kommentti vuosien takaa: "Mutta eihän äiti voi huutaa." Huokaan.

Ylhäältä kuuluu "HAAAALOOOO!?" Kolmevuotias tyttö ei uskalla nousta itse sängystään pimeässä. Kaksivuotias kuopuskin herää huudosta. Kannan tytöt syömään aamupalaa. 

Sitten onkin kiire herättää yhdeksänvuotias päivänsankari, perheen keskimmäinen. Hiivimme eilen leipomamme suklaamuffinssi lautasella laulamaan. Tyttö puhaltaa kynttilän ja on onnellinen hetkeksi saamastaan jakamattomasta huomiosta. 

Nopeasti kukin palaa omiin puuhiinsa, mies verkkokokoukseen työhuoneeseensa ja pojat koneidensa ääreelle, kun ensimmäinen etätunti alkaa.

Muutaman minuutin hörpin kahvia, kunnes 11-vuotias huutaa: "APUA, äiti! Tää ei toimi enää!" Koulun serveri reistailee taas. Vai onko se meidän nettiyhteys? 13-vuotias murkku, joka on mielellään eri mieltä kaikesta, huutaa huoneestaan vihaisesti: "Ei mulla vaan ole mitään ongelmia!"

Yritämme kuumeisesti ilmoittaa opettajalle asiasta. Tehtävät pitää ladata arvosteltavaksi serverille kello yhdeksään mennessä. Miten ne ehtii tehdä, kun poika tarvitsee niiden tekemiseen apua. Jos opettaja ei voi auttaa netin kautta, minä olen kotiopettaja. 

Istutan pikkutytöt television eteen. Netflix saa toimia taas lastenhoitajana.

Aloitan pojan kanssa tehtävien teon. Sitten luokkalaiset yksi toisensa jälkeen ilmoittavat luokkachatissä yhteyden katkeamisesta. Huh! Hän ei leimaudu tänäänkään luokan tekniikkaidiootiksi. Enkä minä.

Saksan kouluissa lapsilla ei yläasteelle mennessä ole mitään tietotekniikkaan liittyvää. Ja sitten alkoi etäkoulu. Nollasta sataan muutamassa päivässä. Yhtäkkiä oletetaan, että lapset osaavat. Ja äidit.

Niin, äidit. Mietin, minkälainen aamu tämäkin olisi ollut, jos olisin palannut töihin ja olisin muutakin kuin viiden lapsen kotiäiti. Jos tekisin työtä, josta maksetaan. Jos esimies odottaisi minua videokonferenssiin aamuyhdeksältä. 

Äitien harteille on kasattu korona-aikana suuri yhteiskunnallinen taakka. Nimenomaan äitien, koska useimmiten äidit ovat ne, jotka ainakin Saksassa hoitavat lasten kouluhommat. Osa tekee osapäivätöitä ollakseen enemmän lasten kanssa tai ottaa palkatonta lomaa, kun hoitopaikkaa ei ole, eikä etätyö suju lasten kanssa.

Keväällä äitienpäivän aikaan Saksassa oli ensimmäisen lockdown. Saksan hallitus julkaisi äideille minuutin pituisen videon kiitokseksi heidän työpanoksestaan korona-aikana. No kiitokseksi se oli tarkoitettu. 

Videossa lapsi kertoo, kuinka "äiti tekee joka päivä spagettia", "antaa katsoa hirveästi telkkaria", "puhuu tietokoneen kanssa" ja "käskee meidän olla hiljaa."

Tahdottiin sanoa, että äidit tekevät kyllä parhaansa, mutta standardeja on laskettu kovasti. Realismia ehkä, mutta siitä jäi karvas jälkimaku. Etenkin, kun tietää, kuinka vähän Saksan hallitus on tehnyt äitien hyväksi. Eihän täällä ole edes kotihoidontukea ja vanhempainvapaakin on kovin lyhyt. Työn ja lasten yhdistäminen on monille niin hankala yhtälö, että he mieluummin jättävät hankkimatta lapsia ollenkaan.

Hallituksen kiitosvideo synnytti sosiaalisessa mediassa hashtagin, jossa vanhemmat puhkuivat pettymystään ja korona-turhautumistaan ja tekivät etätyön, -koulun ja lastenhoidon aiheuttaman lastinsa näkyväksi. 

Siitä syttyi shitstorm. 

Sillä eihän Saksassa saa myöntää, että vanhemmuus on vaikeaa. Jos hankit lapsia, et saa näyttää, että se olisi rankkaa. Se on tabu, jonka alla vanhemmat uupuvat. 

Väsyneille vanhemmille vastattiin Twitterissä: "Olist käyttänyt kondomia" tai "Ei meidän mummukaan valittanut."

Hallituksen kiitosvideo loppuu siihen, että äiti joogaa olohuoneessa. Lapsi kiipeää selkään ja sanoo auttavansa äitiä.

Eräs äiti sanoi: "On kuin hallitus ja koko yhteiskunta olisi tuo äidin selässä ratsastava lapsi."

Lockdownin aikana erityistä kiitosta ovat saaneet lääkäreiden ja sairaanhoitajien lisäksi roskakuskit ja kaupankassat. He ovat yhteiskunnan kannalta kriittisissä ammateissa. Hyvä niin.

Mutta miten on meidän äitien laita?

 

Zirkus Z

Olipa kerran pienessä kylässä, viiniviljelmien keskellä, pieni iloinen seitsemän hengen sirkus, Zirkus Z. Se asui kirjavassa ja hullunkurisessa sirkusteltassa. Teltta oli neulottu erivärisistä kangaspaloista, jotka olivat tarttuneet sirkustataiteilijoiden mukaan matkojen varrelta. Kangaspalat huokuivat muistoja, hyviä ja huonoja. Ilman jokaista palaa teltta ei olisi juuri sellainen kuin se nyt oli.

Zirkus Z oli kylän puheenaihe. Ainahan ne ovat, jotka ovat erilaisia. Välillä heitä ihailtiin hurjista taidonnäytteistä. Mutta välillä sirkuslaiset olivat muiden mielestä outoa, nuhjuista porukkaa.

Se ei sirkuslaisia haitannut. Tirehtööri kyllä kiillotti iltaisin takkinsa kultanappeja ja harjasi silinteristään päivän pölyt pois. Hän tiesi, että säihkyviä nappeja katsojat tulivat sirkukseen ihastelemaan. 

Mutta paidastaan Tirehtööri silitti vain rinnuksen. "Koko paidan silittäminen on arvokkaan elinajan tuhlausta", Tirehtööri sanoi. "Eihän kukaan näe, kuinka ryppyinen paitani selusta on takin alla. Mieluummin luen runoja, leikin Vatsastapuhujan ja Pellen kanssa tai treenaan voimamiestaitojani."

Tirehtöörillä oli salaisuus, josta muut sirkuslaiset eivät tienneet mitään. Öisin hän hiipi sirkusvaunustaan ja suuntasi suurkaupunkiin. Siellä Tirehtöörillä oli vakava virkamiestyö, jossa hän siirteli isoja paperikasoja paikasta toiseen. Ilman yöllistä toimistotyötä, sirkusta ei olisi ollut olemassa. Mutta oli hyvä, että muut sirkuslaiset uskoivat esitysten tuottavan niin paljon, että sirkus kannatti. Sillä Zirkus Z oli Tirehtöörille kovin rakas.

Kuten Fakiiri, joka teroitteli kaiket päivät puukkojaan ja nukkui piikkimatolla. Tulennielijä, joka puhalteli isoja tulenlieskoja yleisölle. Ja eteerinen Trapetsitaiteilija, herkkä Pelle ja hauska Vatsastapuhuja.

Mutta sirkuksen Villieläinten kesyttäjä oli kaikista tärkein, Tirehtööri ajatteli. Hän oli sirkuksen kokki, siivooja ja kurinpitäjä, eikä sirkus pyörinyt ilman häntä. 

Aiemmin nainen ei ollut Villieläinten kesyttäjä. Mutta kun hän kyllästyi yksitoikkoiseen työhönsä sirkuksen taloudenhoitajana, Tirehtööri yritti kuumeisesti keksiä tälle jännittävämpää tekemistä pitääkseen naisen luonaan. Tai siis sirkuksessa, hän korjasi ajatuksiaan. 

Yhdessä muiden sirkuslaisten kanssa he olivat luoneet naiselle lopulta Villieläinten kesyttäjän roolin, vaikkei sirkuksessa ollut ainoatakaan villieläintä. 

Oli Tirehtöörin idea, että sirkuksen muut taiteilijat pukisivat ylleen leijona- ja tiikeripuvut. Ne päällään he murisivat yleisölle pelottavasti, kun Villieläinten kesyttäjä kesytti ne esityksessä. Yleisö hurrasi ja taputti, vaikka kukaan ei ollut varma, uskoiko yleisö esitystä oikeasti, vai oliko se heidän mielestään ehkä sittenkin vain hullunkurinen farssi. 

Villieläinten kesyttäjän oikea työ oli edelleen pitää sirkustaiteilijoista huolta. Että he söivät, joivat, harjoittelivat ja menivät nukkumaan ajoissa. Se ei ollut helppoa. Villieläinten kesyttäjä ajatteli, ettei mitään villieläimiä ollut niin hankala pitää aisoissa kuin viittä pientä sirkustaiteilijaa. Eikä heidän kuriin saanut käyttää edes ruoskaa.

Pellen mielestä oli hauskaa tehdä jekkuja. Usein ne kohdistuivat Villieläinten kesyttäjään, joka ei arjen kiireessä hymyillyt. "Jospa Villieläinten kesyttäjä kerrankin hymyilisi", Pelle ajatteli. Pelkkä ajatus sai liikutuksen kyyneleet nousemaan herkän Pellen silmiin.

Hän kokeili kaikkia pelletemppujaan, mutta vaikka ne saivat yleisön ulvomaan naurusta, niillä ei saanut Villieläinten kesyttäjää hymyilemään.

Niinpä Pelle pyysi avuksi sirkuksen muut taiteilijat: Fakiirin, Tulennielijän, Trapetsitaiteilijan, Vatsastapuhujan ja Tirehtöörin.

Fakiiri ja Tulennielijä ehdottivat Villieläinten kesyttäjän pelästyttämistä ja kiputerapiaa. Ehkä hän purskahtaisi nauruun pelosta, he ehdottivat.

"Ei toimi", sanoi Trapetsitaiteilija. "Villieläinten kesyttäjä rakastaa kauneutta. Hänen pitäisi nousta trapetsille, mistä voi nähdä kaikkea kaunista. Ehkä hymy syttyy, kun hän keinuu kaiken yläpuolella."

Vatsastapuhuja oli toista mieltä. "Ei pelko eikä kauneus auta. Villieläinten kesyttäjän täytyy saada kuulla kunnon vitsin", hän sanoi. Tai oikeastaan sen sanoi Vatsastapuhujan nukke. Vatsastapuhuja itse puhui jotain hyvin outoa kieltä, josta kukaan ei ottanut selvää. 

Mikään ehdotetuista keinoista ei tuntunut oikealta, kun kyse oli niin tiukasta henkilöstä kuin Villieläinten kesyttäjä. Jäljellä oli Tirehtööri. 

Pelle löysi hänet sirkusteltan takaa voimailemasta. Voimamies pyyhki hikeä otsaltaan huomatessaan Pellen. "Hei, mikäs sinut tänne tuo?"

"Minä haluaisin saada Villieläinten kesyttäjän hymyilemään", Pelle sanoi nolosti.

Tirehtööri katsoi Pelleä pitkään, muttei sanonut mitään.

Seuraavana aamuna Villieläinten kesyttäjä heräsi outoihin ääniin. Ne kantautuivat sirkuksen keittiöstä. Villieläinten kesyttäjä puki nopeasti päällensä. Hänhän oli ensimmäinen, joka aamuisin nousi, kattoi pöydän, keitti puuron ja herätti muut.

Astuessaan keittiöön naisen silmät häikäistyivät: Pöytä oli katettu kauniisti, maljakossa oli kukkia ja huonetta valaisi kynttilät. Pöydän ympärillä seisoivat Tirehtööri, Fakiiri, Tulennielijä, Trapetsitaiteilija, Pelle ja Vatsastapuhuja. He hymyilivät ja huusivat yhteen ääneen: "Yllätys!"

Villieläinten kesyttäjä oli sanaton. Hänen silmiinsä kohosi kyyneleitä.

"Sinä itket", Pelle sanoi pettyneenä.

"Pelle, onnen kyyneleet ovat harvinaisempia kuin hymy", Tirehtööri sanoi ja sulki nyyhkyttävän Villieläinten kesyttäjän syliinsä. 

Pelle oli onnellinen ja halasi yhtä aikaa Villieläinten kesyttäjää ja Tirehtööriä ja kaikkia muita, kunnes koko Zirkus Z oli yksi iloinen rutistus.

Sen pituinen se.