Tuntuu, että on rankka päivä takana, vaikka on vasta lounasaika. Siitä lähtien, kun pandemia on tehnyt minusta lasteni kotiopettajataren, aamupäivistä on tullut haastavia. Etäopetus takkuaa päivittäin, jolloin perheemme kolme koululaista tarvitsevat tukea oppimiseensa.
Yritän keksiä tekemistä kolme- ja kaksivuotiaille, joilla on tylsää, kun äiti selilttää geometriaa yhdelle ja fotosynteesiä toiselle. Pikkutyttöjen pitäisi päästä aamupäivisin ulos leikkimään ja purkamaan energiaansa. Mutta suomalaisen äidin pitää auttaa koululaisia saksan kielioppitehtävissä.
Laitan kuopuksen ruuan jälkeen päikkäreille. Kolmevuotias leikkii isosiskonsa kanssa, joka on vihdoin saanut koulutehtävät valmiiksi. Nyt on päiväni kohokohta: keitän kupillisen kahvia ja istahdan itkuhälytin vierelläni olohuoneen nojatuoliin selaamaan puhelintani. Tämä on omaa aikaa, joka on kullanarvoista viisilapsisen perheen äidille.
Lastenhuoneesta ei kuulu mitään. Tyttö on kuin onkin nukahtanut! Mikä helpotus.
Iloitsin sittenkin liian aikaisin. Itkuhälyttimestä kuuluu pian puhinaa ja ähinää. Kuulostaa siltä, että tyttö touhuaa huoneessaan jotain. Suljen silmät ja hengitän syvään.
Minä. Juon. Tämän. Kahvin. Nyt.
Niin kauan, kun huoneesta ei kuulu itkua, luen netistä #tradwife-liikkeestä kertovan jutun loppuun, jonka aloitin jo aamukahvilla. Mietin, voiko kukaan nainen oikeasti haluta viisikymmentäluvun kotirouvaihannetta takaisin. Jutussa on listattu hashtagejä: #kunnonvaimo, #surrenderedwife. Alistunut vaimo?
Ehkä liike onkin vain ironiaa. Jutussa haastateltu sosiologi on toista mieltä. Kyseessä on hänen mukaansa poliittinen liike, jonka tarkoituksena on saada provosoimalla huomiota kotiäideille, joita on länsimaissa enemmän kuin politiikka on valmis myöntämään. Naistenhan kuuluisi olla työmarkkinoilla, ei kotona pilaantumassa ja ylittämässä viimeistä käyttöpäiväänsä.
Tuijotan ulos ikkunasta kahvia siemaillen. Olenko minäkin sitten #tradwife?
Itkuhälyttimestä kuuluu nyt litinää. Lits, läts. Outoa, ajattelen.
Jatkan jutun lukemista. Lits, läts. Ajatukseni pysähtyvät, yrittävät koota äänistä koostuvaa palapeliä kuin arvoitusta. Mikä tuo ääni on? Alan aavistaa, ettei se enteile hyvää.
Mutta luen vielä muutaman lauseen. Saan jutun loppuun ja iloitsen, että muut saivat tällä kertaa odottaa. Siitä tiedän, etten ole #kunnonvaimo.
Laitan kahvikupin pöydälle ja kävelen rappuset ylös. Avaan lastenhuoneen oven.
Kaksivuotias on riisunut kaikki vaatteensa vaippaa myöten. Tyttö seisoo pinnasängyssään alasti ja levittää ylpeänä kakkavaippansa sisältöä sängynlaitoihin, pinnoihin, pehmoleluihin, seiniin.
Seison ovella lamaantuneena suu auki.
Yritän kehittää strategisesti järkevää taistelusuunnitelmaa. En tiedä, mistä aloitaa. Ymmärrän tilanteen koomisuuden, mutta hinkatessani kakkaa seinistä, se tuntuu lähinnä nöyryyttävältä.
Tätäkö minä halusin? Tämänkö takia hankin itselleni yliopistokoulutuksen ja vielä ulkomailla? Aina tämä äitiys on tiellä. Se estää tekemästä sitä, millä on merkitystä, puuskahdan.
Saksassa kotiäitiyttä ei arvosteta. Naisille on tarjolla vain yksi oikea elämänmalli ja se on laittaa lapset mahdollisimman nopeasti päivähoitoon ja palata töihin. Niin kuulemma tehdään myös edistyksellisessä Skandinaviassa, joten sen täytyy olla oikein.
Yritän suomalaisena sanoa, että Suomessa naisten ja perheiden henkilökohtaista päätöstä arvostetaan. Myös ihan konkreettisesti kotihoidontuella. Ettei Suomessa laiteta läheskään kaikkia lapsia yksivuotiaina kokopäivähoitoon.
Natsisaksassa vallitsi äiti-kultti. Saksalainen äiti synnytti Führerille paljon lapsia ja oli onnellinen tästä yhdestä roolistaan. 60-luvun lopulla keinu heilahti päinvastaiseen suuntaan. Tuli e-pilleri, feminismi ja tasa-arvo. Lapsista tuli kahle.
Nyky-Saksassa media luo kuvaa naisista, jotka menestyvät työssään, luovat uraa ja laittavat ilomielin lapsensa yksivuotiaina kokopäivähoitoon. Poliittiset päätökset tehdään näitä naisia varten. Silti suuri osa naisista jää kotiin tai vaihtaa osa-aikatyöhön lasten ollessa pieniä. Näillä naisilla ei ole lobbareita.
Politiikka antaa ymmärtää, että kotiäidit tekevät jotain väärin. He ovat pettäneet yhteisen naisasian.
Ja tässä piilee melko varmasti yksi syy Saksan heikolle syntyvyydelle, joka on maailman alhaisimpia. Syy sille, miksi äidit kokevat alemmuutta ja, miksi äitiyttä ei täällä arvosteta.
Nappaan yltäpäältä likaisen tytön vihaisesti sängystä ja vien kylpyammeeseen. Hinkkaan hänet puhtaaksi. Tyttö itkee, minuakin itkettää.
Silloin kaksivuotias ottaa märillä pienillä käsillään kiinni kasvoistani ja katsoo minua syvälle silmiin. Tuo katse vetää minut salamannopeasti feminismin teoriatasolta käytäntöön, jossitteluista ja haavelinnoista tähän hetkeen.
Nyt. Tässä.
Tunnen, kuinka tytön pieni keho tärisee kylmästä. Kiedon pyyhkeen hänen ympärilleen ja otan syliin.
Tuona lyhyenä hetkenä, koen olevani siellä, missä minun kuuluu olla. Siellä, missä minua tarvitaan. Petturi olisin itseäni kohtaan, jos en olisi juuri nyt tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti