Lastenhuoneesta kuuluu kovaa: "Äiti!" Avaan silmät, on vielä pimeää. Katson kelloa, se näyttää 5:12. Käännän kylkeäni. Vedän tyynyn korville. Jos en kuule, ääntä ei ehkä ole olemassa. Pian huuto kuuluu uudestaan, tällä kertaa siihen on liittynyt toinenkin ääni: Perheen pikkutytöt ovat heränneet.
On sunnuntai. Tietenkin minulle käy näin, ajattelen. Viikolla, kun pitää nousta koululaisten kanssa aikaisin, tytöt nukkuva sikeästi kello kahdeksaan. Mutta viikonloppuna, kun äiti saisi nukkua, ollaan aamuvirkkuja.
Nousen laittamaan aamupalaa. Mutta murot eivät ole juuri niitä oikeita. Kolmevuotias haluaa niitä toisia. Niitä jotka loppuivat eilen. Muistutan tyttöä, että hän itse valitsi murot kaupasta. Järkipuhe ei tietenkään pure päiväkotilaiseen, jonka haaveammatti on yksisarvislääkäri.
Seuraa itkupotkuraivari, johon pikkusisko yhtyy empatiasta. Kokeilen kaikkia temppujani saadakseni heidät hiljaiseksi. Talossa nukkuu vielä neljä ihmistä. Mutta sekä lahjonta että uhkailu osottautuvat turhiksi.
Tyttöjen raivotessa poistun hiljaa, kahvikuppi kädessä vessaan. Laitan oven kiini ja istun lattialle selaamaan instagrammia. Se on pakoilua. On helppo tuijottaa passiivisena kuvia. Olla hetken puuttumatta mihinkään.
Aikaa on kulunut ehkä kolme minuuttia, kahvikuppini on melkein tyhjä ja huuto on jo loppunut. Helpottaa. Mutta nyt oven toisella puolella vallitsee outo hiljaisuus. Huono omatunto lävistää sisimpäni kuin salama. Miksi tytöt ovat niin hiljaa?
Menen katsomaan.
He seisovat tussit kädessä sohvan edessä. En näe koko tuhoa, enkä edes halua. Revin tussit pois, laitan Netflixin päälle, istutan tytöt TV:n eteen, haen rätin ja hinkkaan kyyneleet silmissä sohvaa seuraavat viisitoista minuuttia.
Mainitsinko, ettei kello ole lyönyt vielä edes kuutta?
Sisäinen marttyyrini ryhdistäytyy yhdessä nousevan auringon kanssa. Auringon säteiden osuessa ikkunasta kolmanteen kahvikuppiini, on tämänaamuinen kärsimykseni mielestäni jo ainakin yhtä kamalaa kuin kuolema roviolla. Ihan varmasti.
Marttyyri ei koskaan tule kylään yksin. Se houkuttelee mukaansa myös yli-innokkaan pessimistin, joka on aina valmiina ottamaan elämäni ohjakset käsiinsä, jos hänelle tarjotaan siihen mahdollisuus. Marttyyri ojentaa ne hänelle ilomielin.
Vaikka on vasta aamu, mieleni kaavailee jo, miten kaikki menee tänään pieleen. Ja niinhän siinä sitten käy. Pessimismi on itseänsä toteuttava asenne.
Päivä kuluu koko perheen riidellessä, itkiessä ja kiukutellessa.
Jään vellomaan siihen oloon, että olen muiden huonon käytöksen ja tunteiden uhri. Muut tekevät ja minä korjaan, siivoan ja sovittelen. Muut toimivat aktiivisesti ja minä täällä vain passiivisesti reagoin. Olen siis kaikinpuolin uhri.
Iltaa kohti olen jo niin väsynyt takkuiluun, että alan googlettamaan burn outin oireita. Teen testin netissä ja kuinka ollakaan, minulla on burn out. Kunnes huomaan, että kysely on jonkin mielialalääkkeen tarjoama testi. Nyt tarvitsen kuulemma tuota lääkettä.
Teen toisen, kunnollisen testin. Sen mukaan olen uupunut, enkä saa työstäni tarpeeksi kiitosta. Sisäinen marttyyrini nyökkää hyväksyvästi päätään.
Minua itkettää ja suututtaa. Suututtaa, että on jo ilta, että sunnuntai meni näin, etten osannut laittaa aamulla, kun siihen oli vielä mahdollisuus, stoppia veljeksille Marttyyri ja Pessimismi. En saanut käännettyä päivän suuntaa.
Nyt näiden kahden seuraan liittyy itsesääli ja syyllisyys. Vajoan aina vain syvemmälle upottavan negatiiviseen suohon.
Kello on kahdeksan illalla, pienimmät lapset jo nukkumassa. Istun jääräpäisesti suossani, kun mies tulee luokseni ja kuiskaa korvaani: "Ulkona on satanut melkein kolmekymmentä senttiä lunta!"
Katson ikkunasta apaattisena kuin häkkilintu. Mies sanoo: "Lähdetään pulkkamäkeen. Vain me kaksi. Lapset pärjäävät kyllä hetken esikoisen vahtiessa."
Minä lähden, vaikka epäröin.
Astuessani ulos ovesta, raikas pakkasilma kirpaisee poskia. Hengitän syvään.
Kävelemme käsikädessä talomme takana kohoavaa viinirinnettä aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Jokaisella askeleella mieleni sotku aukeaa solmu solmulta. Kunnes siitä ei ole jäljellä enää kuin oikaistu muisto, jolle naureskelemme.
En ole enää uhri: Tartuin marttyyri-pessimisti-härkää sarvista, vaikka tarvitsin siihen tänään vähän apua.
Huipulla mies suutelee minua: "Ei elämä ole niin kauheaa."
No ei ole.
Sitten laskemme sylikkäin puisella kelkalla alas pieneen kyläämme.
Pian seisomme lunta tömistellen ja nauraen kotiovellamme. On kulunut tasan kymmenen minuuttia siitä, kun lähdimme.
Mutta nyt kaikki on toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti