Herätyskello soi seitsemältä. Tuntia myöhemmin kuin normaalisti. Tosin normaalista on jo kauan. Tämä on nyt se uusi koronan tuoma normaali.
Ihan kiva tämä myöhempi herätys, ajattelen, kun kävelen rappuset alas keittiöön. Samoin se, ettei tarvitse tehdä kolmelle lapselle koulueväitä heti herättyä. Saa juoda kahvin rauhassa, kunhan gymnasiumilaiset, eli yläkoululaiset, nousevat videotunneilleen ajoissa.
Laitan radion päälle. Uutisissa kerrotaan edellispäivän koronatartunnat. Koko Saksassa niitä oli eilen 29.003, kuolleita 1013. Täysi lockdown jatkuu. Vain ruokakaupat ovat auki, koulut ja päiväkodit ovat kiinni, ihmiset etätöissä. Saamme tavata vain yhtä talouden ulkopuolista henkilöä. Ulkonaliikkumiskielto alkaa kello kahdeksalta illalla.
Herätän pojat ja laitan samalla koneellisen pyykkiä pyörimään. Katson eteisen sekasortoa ja päivän työlista kasvaa sekunti sekunnilta. Tarvitsemme kolmannen kenkähyllyn, sillä ympäriinsä lojuu ainakin 15 paria kenkiä. Lapset eivät enää tiedä, mihin laittaa omansa. Ylipursuava naulakko uhkaa revetä millä hetkellä tahansa seinästä. Roikkuuhan siinä viiden lapsen talvitakit ja -haalarit.
Näyttää siltä, ettei meidän perheessä juuri välitetä järjestyksestä.
Eikä ehkä välitetä tarpeeksi. Usein moni muu asia menee edelle. Esimerkiksi urheilu. Tai lasten läksyt. Tai yhteinen aika. Mietin hetken, onko se ylpeyden aihe, vaiko vain vähän noloa. Kenties elämänhallintaongelma. Vai olenko liian löysä äiti? Mutta, onko väliä, miltä asiat näyttää, kun itse tietää syyt? Koronan aikana ei edes kukaan käy kylässä.
Oli miten oli, kurkkuni on jatkuvasti käheä. Olen kuin rikkinäinen levysoitin, jonka volyymiä käännetään päivän myötä kovemmalle. Mieleeni muistuu erään saksalaisäidin kommentti vuosien takaa: "Mutta eihän äiti voi huutaa." Huokaan.
Ylhäältä kuuluu "HAAAALOOOO!?" Kolmevuotias tyttö ei uskalla nousta itse sängystään pimeässä. Kaksivuotias kuopuskin herää huudosta. Kannan tytöt syömään aamupalaa.
Sitten onkin kiire herättää yhdeksänvuotias päivänsankari, perheen keskimmäinen. Hiivimme eilen leipomamme suklaamuffinssi lautasella laulamaan. Tyttö puhaltaa kynttilän ja on onnellinen hetkeksi saamastaan jakamattomasta huomiosta.
Nopeasti kukin palaa omiin puuhiinsa, mies verkkokokoukseen työhuoneeseensa ja pojat koneidensa ääreelle, kun ensimmäinen etätunti alkaa.
Muutaman minuutin hörpin kahvia, kunnes 11-vuotias huutaa: "APUA, äiti! Tää ei toimi enää!" Koulun serveri reistailee taas. Vai onko se meidän nettiyhteys? 13-vuotias murkku, joka on mielellään eri mieltä kaikesta, huutaa huoneestaan vihaisesti: "Ei mulla vaan ole mitään ongelmia!"
Yritämme kuumeisesti ilmoittaa opettajalle asiasta. Tehtävät pitää ladata arvosteltavaksi serverille kello yhdeksään mennessä. Miten ne ehtii tehdä, kun poika tarvitsee niiden tekemiseen apua. Jos opettaja ei voi auttaa netin kautta, minä olen kotiopettaja.
Istutan pikkutytöt television eteen. Netflix saa toimia taas lastenhoitajana.
Aloitan pojan kanssa tehtävien teon. Sitten luokkalaiset yksi toisensa jälkeen ilmoittavat luokkachatissä yhteyden katkeamisesta. Huh! Hän ei leimaudu tänäänkään luokan tekniikkaidiootiksi. Enkä minä.
Saksan kouluissa lapsilla ei yläasteelle mennessä ole mitään tietotekniikkaan liittyvää. Ja sitten alkoi etäkoulu. Nollasta sataan muutamassa päivässä. Yhtäkkiä oletetaan, että lapset osaavat. Ja äidit.
Niin, äidit. Mietin, minkälainen aamu tämäkin olisi ollut, jos olisin palannut töihin ja olisin muutakin kuin viiden lapsen kotiäiti. Jos tekisin työtä, josta maksetaan. Jos esimies odottaisi minua videokonferenssiin aamuyhdeksältä.
Äitien harteille on kasattu korona-aikana suuri yhteiskunnallinen taakka. Nimenomaan äitien, koska useimmiten äidit ovat ne, jotka ainakin Saksassa hoitavat lasten kouluhommat. Osa tekee osapäivätöitä ollakseen enemmän lasten kanssa tai ottaa palkatonta lomaa, kun hoitopaikkaa ei ole, eikä etätyö suju lasten kanssa.
Keväällä äitienpäivän aikaan Saksassa oli ensimmäisen lockdown. Saksan hallitus julkaisi äideille minuutin pituisen videon kiitokseksi heidän työpanoksestaan korona-aikana. No kiitokseksi se oli tarkoitettu.
Videossa lapsi kertoo, kuinka "äiti tekee joka päivä spagettia", "antaa katsoa hirveästi telkkaria", "puhuu tietokoneen kanssa" ja "käskee meidän olla hiljaa."
Tahdottiin sanoa, että äidit tekevät kyllä parhaansa, mutta standardeja on laskettu kovasti. Realismia ehkä, mutta siitä jäi karvas jälkimaku. Etenkin, kun tietää, kuinka vähän Saksan hallitus on tehnyt äitien hyväksi. Eihän täällä ole edes kotihoidontukea ja vanhempainvapaakin on kovin lyhyt. Työn ja lasten yhdistäminen on monille niin hankala yhtälö, että he mieluummin jättävät hankkimatta lapsia ollenkaan.
Hallituksen kiitosvideo synnytti sosiaalisessa mediassa hashtagin, jossa vanhemmat puhkuivat pettymystään ja korona-turhautumistaan ja tekivät etätyön, -koulun ja lastenhoidon aiheuttaman lastinsa näkyväksi.
Siitä syttyi shitstorm.
Sillä eihän Saksassa saa myöntää, että vanhemmuus on vaikeaa. Jos hankit lapsia, et saa näyttää, että se olisi rankkaa. Se on tabu, jonka alla vanhemmat uupuvat.
Väsyneille vanhemmille vastattiin Twitterissä: "Olist käyttänyt kondomia" tai "Ei meidän mummukaan valittanut."
Hallituksen kiitosvideo loppuu siihen, että äiti joogaa olohuoneessa. Lapsi kiipeää selkään ja sanoo auttavansa äitiä.
Eräs äiti sanoi: "On kuin hallitus ja koko yhteiskunta olisi tuo äidin selässä ratsastava lapsi."
Lockdownin aikana erityistä kiitosta ovat saaneet lääkäreiden ja sairaanhoitajien lisäksi roskakuskit ja kaupankassat. He ovat yhteiskunnan kannalta kriittisissä ammateissa. Hyvä niin.
Mutta miten on meidän äitien laita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti