Isäpuolen vuosi

Makaan gynekologin tuolilla, lääkäri kuvaa ultraäänellä vatsaani. Viidennellä lapsellani on lääkärin mukaan kaikki hyvin. Huokaamme helpotuksesta. Olemmehan jo vajaa nelikymppisiä. Lääkäri kysyy, haluammeko tietää, kumpi on tulossa. Katsomme toisiamme ja nyökkäämme. 

"Tyttö!"

Hengitän syvään. Taas, ajattelen. Pettymys valtaa mielen, mutten kehtaa sanoa sitä.

Minulla on ensimmäisestä avioliitosta kaksi poikaa ja yksi tyttö. Ja uudesta liitosta yksivuotias tyttö, jonka pää kurkkaa juuri naistenlääkärin pöydän alta. 

Tiedän, että mieheni toivoo poikaa tyttärensä lisäksi, vaikkei sitä ole koskaan sanonut. Tiedän myös, että tämä on viimeinen lapsemme.

Kun lähdemme lääkäriltä, minulle tulee hississä itku. 

Mies halaa ja sanoo onnellisena: "Lapsia ei voi valita. Sitä otetaan kiitollisena vastaan, mitä annetaan. Minulla on kaikki mitä tarvitsen. Mitä muuta voisin toivoa?"

Niin, mitä muuta, ajattelen. 

Kasvatamme viittä lasta yhdessä, mutta kaikki eivät ole hänen omiaan. Ehkä mies haluaisi antaa sukunimensä perintönä seuraavalle polvelle. (Kuinka moni nainen pitää tyttönimensä?) Tai nähdä suvun piirteitä, omaa isäänsä ja itseään omassa pojassaan. Tai tehdä poikien juttuja yhdessä poikansa kanssa.

Mutta poikaa hän ei tule koskaan saamaan.

Meille syntyi sen sijaan terve, ihana tyttö. Kuopus, jota ilman perheestämme olisi jäänyt puuttumaan jotain tärkeää.

Nyt tuosta päivästä on kulunnut jo kaksi ja puoli vuotta.

Tänä vuonna katolisessa kirkossa juhlitaan pyhän Josefin vuotta. Kuultuani juhlavuodesta jäin miettimään, mitä erityistä juhlimista Josefissa on. Hän oli Jeesuksen isä. Piste. Me vanhemmat saamme, mitä meille annataan. Ei siinä mitään niin kovin sankarillista ole.

Kunnes muistin, että Josef oli Jeesuksen isäpuoli. 

Hänellä oli valinta. Ja hän valitsi Marian lapsineen. Hän kasvatti Jeesuksen omana poikanaan, vaikkei tämä ollut hänen vertansa ja lihaansa.

Miettiessäni Josefin isäpuoleutta, kuulen alakerrastamme naurua. Mies on juuri tullut poikien kanssa lenkiltä. Nyt he vetävät leukoja kellaripunttiksellamme. Siellä soi kova musiikki, mutta vielä kovempaa siellä keskustellaan pleikkaripeleistä, ikärajoista, todistuksen arvosanoista ja niistä saatavista euroista. Selitetään, mikä on osavaltion ja valtion ero. 

Treenien jälkeen mies tulee ylös ja sanoo onnellisena: "Mistä sitä tietää, olisinko koskaan saanut biologisia poikia. Näin minulla on ihanien tyttärien lisäksi myös kaksi poikaa."

Aikana, jolloin avioero, osa-aikavanhemmuus, laatuaika ja isänkaipuu on lapsille lähes yleisempää kuin ydinperhearki, Josefin valinta olla isä on ajankohtaisempi kuin koskaan. Se on suorastaan sankariteko. Hyviä bonusisiä ei kasva joka oksalla!

Maria, äitien äiti

Raskauteni ovat osuneet niin, että olen ollut lähes aina viimeisilläni joulukirkossa. Jouluyön tapahtumissa Maria synnyttää Jeesus-lapsen, sitten lauletaan hoosianna, mutta minä lyllerrän takaisin kotiin. 

Kerran pappi seisoi joulukirkon ovella ja hyvästeli seurakuntalaiset. Hän katsoi minua, jättimäistä mahaani, jonka yli talvitakkini ei enää yltänyt ja hihitti. Vertasi siunattua tilaani Mariaan ja toivotti kaikkea hyvää. 

Hieno vertaus, ajattelin, mutta vähän nolotti. Olihan minulla ja Marialla kuitenkin hiuksenhieno ero: hän oli neitsyt ja minä helmassa roikkuvine lapsikatraineni sitäkin vähemmän.

Olen ollut yli kaksikymmentä vuotta tekemisissä katolisen kirkon kanssa. Kaikki viisi lastani ovat kastettu katolisiksi. Mutta vasta viime jouluna, jolloin en enää ollut raskaana, ymmärsin mikä Maria on.

Ennen ajattelin, että Marian arvo kirkon silmissä piilee hänen neitsyydessään. Että vaikka Marialla on arvonsa Jeesuksen äitinä, neitsyys oli kulttuurin sanelema hyve, joka tähän pyhimykseen ja kaikkiin hyviin naisiin täytyi liittää. Jonkinlainen vanhojen miesten keksimä viattomuuden ylistys, joka nostaisi Marian arvoa naisena. 

Minun oli vaikea samaistua Mariaan eronneena ja uudessa avioliitossa, viiden lapsen äitinä ja aikuisena naisena.

Olin väärässä.

Marian impeys on tarinassa pelkkä sivuseikka, jonka on tarkoitus painottaa Jeesuksen jumalallista alkuperää. Sitä, ettei Josef ollut hänen biologinen isänsä. 

Vahvaksi Marian tekee se, että hän on äiti. Ei kokematon neitsyt. Maria on nainen, joka on hyväksynyt raskautensa, kokenut lapsen kasvun sisällään, synnyttänyt, imettänyt, kasvattanut uhmaikäistä ja teiniä.

Toisin sanoen miesjohtoisen, vanhoillisen katolisen kirkon korkein pyhimys on nainen. Eikä Maria saanut niin korkeaa asemaa kristinuskon hierarkiassa tekemästään urotyöstä tai marttyyrikuolemasta, vaan siitä, että hän oli äiti.

Tähän voisi iskeä feminismipampulla ja sanoa, että tietenkin vanhanaikainen kirkko korostaa Marian äitiyttä, koska äitiys on paras tapa pitää naiset kodin kahleissa ja pois vallasta.

Mutta onko sellainen yhteiskunta naisen asialla, jossa äitiys rajataan marginaaliin? Jossa naisen arvo mitataan hänen kilpailukyvyllään työmarkkinoilla ja jossa kotona lasten kanssa vietetyt vuodet koetaan tuhlattuna aikana. Jossa työn arvo mitataan rahalla, mutta lastenkasvatusta ei arvosteta. Jossa arvokasta on vain se, mitä kodin ulkopuolella saavutetaan, muttei se, mitä kodissa tapahtuu.

Voisiko äitiyden arvostaminen silloin olla radikaalia feminismiä?